Kolme askelta ulos todellisuudesta

'Kolme askelta ulos todellisuudesta' on elokuvamuotoinen essee tai tutkielma Pasolinin ajatuksesta siitä, miten esineiden todellisuus kirjoittuu meihin lapsuudessa ja siitä, miten tuo alkuperäinen kokemus todellisuudesta muuttuu kielen ja käsitteiden kehittymisen myötä.


Elokuvaesseen ydin rakentuu omien lapsuuden muistikuvieni ympärille. Sattumanvaraisesti tietyistä esineistä, äänistä, valosta ja tilasta rakentuu muistikuvissani voimakas tunne lapsuuden maailmasta, 'todellisuudesta'. Urheilulähetyksen ääni tilassa on olennainen osa ensimmäisiä muistikuviani.


Vaihe 1 - Äänimaailma

Mediatehtävän aikataulu oli tiukka, joten valitsin ensimmäisen urheilutapahtuman, johon oli mahdollista päästä ilman sisäänpääsymaksua. Päädyin Vermon iltaraveihin ja totesin, että äänimaisema on juuri sellainen, jota kaipasin: kuulutukset kovaäänisestä, yleisöä, ulkotila ja mahtava tilallinen ääniefekti ohi ravaavien hevosten kavioista.
Käytin erillistä digitaalista nauhuria, suuntaavaa keilamikrofonia (jota kääntämällä sain poimittua erilaisia ääniä tilasta) ja pallomikkiä (jolla tallensin kokonaisempaa tilaa äänineen). Mukanani oli 'assistentti' pitelemässä puomia ja juomassa kanssani kaakaota :)

Vaihe 2 - Kuvat ja miljöö

Tarvitsin menneiden vuosikymmenien tunnelmaa päästäkseni lähelle omia alkuperäisiä kuviani. Erään ystäväni asunnossa oli juuri oikea tunnelma. Pyysin päästä kuvaamaan yhdeksi aamupäiväksi (halusin kuviin syksyisen aamupäivän kylmän ja kovan valon).

Kuvasin pääosin intuitiivisesti. Pidin kiinni suunnitelmastani kuvata sellaisia esineitä, kohtia ja tiloja, jotka tuntuivat siinä asunnossa sanovan minulle henkilökohtaisesti jotain. Valitsin kuvakulmat sattumanvaraisesti - kuin kyseessä olisi ensimmäinen näkymä esineeseen ja tilaan, vailla odotuksia ja etenkin vailla päämääärää, syytä ja tarkoitusta. En halunnut, että kuvatessa minulla olisi tietoista ajatusta siitä, mitä kuvia tarvitsen. Kuvasin sekä jalustalla, että käsivaralta - vakaata stillikuvaa ja erittäin epäselvää, liikkuvaa ja tärisevää kuvaa.

Nojatuoleissa oli juuri sitä tunnetta ja voimaa, jota muistikuvani lapsuudenympäristön esineistä on pullollaan. Parvekkeen ovi ja ikkuna vetivät minua puoleensa. Niihin on kirjoittunut omassa lapsuudessani jotakin perin olennaista maailmasta. Niissä kiehtoo erityisesti niiden muodostama raja kahden eri todellisuuden välille.

Pyysin ystävääni liikkuman tilassa, kuin en olisi lainkaan paikalla. En halunnut, että ihmisen liike olisi jotenkin suhteessa kameraan. Jos jokin toiminta tuntui minusta tärkeältä, pyysin toistamaan sen muutamia kertoja.

Äänitin dv-nauhalle myös asunnon äänimaailmaa, ihmisen liikettä tilassa ja ääntä, joka tulvi avonaisesta parvekkeen ovesta.

Vaihe 3 - Materiaalin selaaminen ja ensimmäinen ajatus rakenteesta.

Purin kaiken kuva- ja äänimateriaalin koneelle ja siirsin ne edintointiohjelmaan. Vietin kaksi päivää katsellen ja kuunnellen materiaalin läpi. Tein ensimmäiset valinnat käytettävistä materiaaleista ja koostin yhtäaikaa kolme erilaista versiota aikajanalle. Kokeilin ja hain muotoa ja rakennetta elokuvalle.

Vaihe 4 - Esseemuoto ja prosessin näyttäminen elokuvassa

Aloin tehdä karsintaa kuvien jää äänien suhteen. Luovuin esimerkiksi tärisevästä ja epäskarpista kuvasta, asunnon lattialla liikahtelevista ilmapalloista, luovuin asunnon keittiökuvista ja vesihanan äänistä. Lopulta hylkäsin kokonaan kaksi rakentamaani versiota ja päätin jatkaa kolmatta.

Aloin rakentaa elokuvaa prosessia noudattelevaan muotoon. Ensimmäinen osa rakentui sattumanvaraisista kuvista ja äänistä, jotka kaikki kuuluivat samaan kokemukseen, mutta joiden yhteys toisiinsa oli hyvin epäselvä. Seuraava osa muodostui toiminnan johdonmukaisuuden mukaan: rakensin kuvista ja äänistä jollakin tasolla loogisen tapahtumaketjun. Liikkeen, ajan ja tarinan jatkaminen leikkauksen avulla ei kuitenkaan ollut päämäräni - materiaalin saattumanvaraisesta luonteesta johtuen, se olisi myös ollut lähes mahdotonta. Halusin kokeilla, miten toisiinsa liittymättömista kuvista ja äänistä hahmottuu mielikuva tapahtumisesta.

Kolmas osa rakentui viimeisenä. Elokuvan 'tarina' - siis tapahtuminen – saa siin sanallisen muodon. Kuvat ja tapahtuminen selittyvät ja samalla katoaa jotakin olennaista alkuperäisestä kokemuksesta. Kirjoitin siis tapahtumisesta kuvitteellisen tarinan ja lisäsin elokuvan koko rakenteeseen katsojaa ohjaavia elementtejä, jotka helpottavat (jos helpottavat) elokuvan katsomista. Nämä kuvalliset ja äänelliset elementit (rakenteen, kuvan ja äänen toistot, mustat välit) ovat siis tarkoituksella lisättyä 'puhetta', joka elokuvallisen kerronnan tasolla vihjaa merkityksiin ja tapahtumisen loogisuuteen.

Viimeisenä lisäsin välitekstit, jotka sanallistavat ja käsitteellistävät ajatukset, joissa elokuvan osissa ja kokonaisuudessa on kysymys.

Elokuva on siis tutkielma. Se esittelee teeman ja kysymyksen ja yrittää etsiä vastauksia luoden lopuksi eräänlaisen yhteenvedon kuvan, kielen ja todellisuuden suhteesta.

The Nightmare of a Child

A Nightmare of a Child

Ensimmäinen ajatukseni videosta oli se, että halusin tehdä lyhytelokuvan itsestäni lapsena, kuinka koin elämäni lastenrattaista katsoen. Ajatus ei toteutunut siten, koska minulla oli videokamera lainassa vain päivän. Kiire oli muissakin asioissa, joten kuvaaminen jäi säänkin puolesta pois. Unohdin vielä liittää mikrofonin kameraan kiinni, joka oli sinänsä onni onnettomuudessa.

Sain kuitenkin kuvattua tarpeellisen määrän oheismateriaalia Helsingin Pikkukosken uimarannalta ja sen läheisyydestä. Pelkästään äänen puutuminen oli ongelma. Silloin muistui mieleeni omistamani dv-kasetti Kambodzan Ankor Wat –temppeleistä, jossa olin ystäväni kanssa talvella vuonna 2005. Temppelialue on maailman suurin uskonnollinen reliikki, jossa on enemmän kuin tuhannen temppelin raunioita. Vain muutama on niistä säilynyt ja niitä restauroidaan koko ajan lisää ulkomaalaisin arkeologien voimin. Ensiksi ajattelin lisätä teokseeni äänimaiseman Kambodza-videosta, koska sen nauhan ääni oli paljon mielenkiintoisempaa ja erilaista, kuin äänet Suomen syksyisestä luonnosta. Kesäisin on muutenkin enemmän luontoääniä, kuin syksyllä.

Huomasin lisätessäni ääntä kasetilta koneelle, että voisin myös sekoittaa kuvaa Ankorista ja tehdä lyhytelokuvasta yhdistelmän molemmista ajoista ja paikoista. Paikka aika ja ihmiset sekoittuvat oudolla tavalla. Vuoden 2005 Ankorin kasetilta löytyi kaikenlaista jännittävää kuvaa. Temppelin raunioista nimeltä Ankor Thom, joka oli Buddhalainen temppeli, löytyi myös elämää. Buddhalaiset uskovaiset jakoivat uskontotietoa ja samalla keräsivät aneita ja rahaa myös itselleen. Monet tahtoivat, että sytyttäisimme suitsukkeita ja rukoilisimme Buddhaa. Usean rukoilun jälkeen, minua alkoi huvittamaan, kun suitsukemummoja alkoi olla joka paikassa. Pitikö minun jaella rahat ja poltella suitsukkeet joka metreillä. Huvittavaa.

Kuvia kaapatessani koneelle, aloin innostua eri kuvien yhdistelemisestä ja niiden laittamisesta päällekkäin. Tulos alkoi muistuttaa sekasortoa ja siksi tahdoin suuntautua enemmän taiteelliseen tulokseen lyhytelokuvassani. Edellisestä editointi kerrasta oli kulunut jo reilusti yli viisi vuotta. Vanhat muistot ja kuvankäsittelykikat olivat unohtuneet, joten elokuvan loppua kohden efektien määrä vaan lisääntyi.

Elokuvaa tehdessäni keksin tehdä elokuvasta unen omaisen vaikutuksen. Niinpä elokuvasta tuli nimeltään myöhemmin ”A nightmare of a Child” .

Esitin elokuvani eräälle elokuvia tekevälle ystävälleni ja hänen kommentit olivat samat mitä minäkin olin pohtinut asiasta jälkeenpäin. Elokuva oli mahdollisesti hieman liian pitkä. Ennen puoltaväliä voisi poistaa lyhyehkön pätkän. Elokuva muuttuu hieman enemmän pelottavammaksi sen loppua kohden.

Efekteinä käytin paljon hidastusta, nopeutusta, ristikuvaa, etc.

Jan Kerman 2007-12-05

Playdayplayday

PLAYDAYPLAYDAY


Videon nimeksi tuli playdayplayday, jonka voi tulkita monella tapaa. Ajattelen, että se kuulostaa samalta kuin avunpyyntö maydaymayday. Joskus pelaaminen voi riistäytyä itse kunkin käsistä. Ja voihan se myös viitata omaan ahdistukseeni aiheen ja final cut pron edessä. Aiheen teki mielestäni vaikeaksi sen laittaminen Youtubeen. Aihe johdatti helposti myös moralisoivaan asenteeseen ja mielen kauhukuviin. Huomasin pohtivani punahilkkoja ja susihukkasia. Samanaikaisesti tajusin, että aihe Lapsi ja media ei ole niin yksinkertainen. Lopulta päädyin kuvaamaan lasten pelaamista netissä. En kuitenkaan halunnut laittaa nettiin kuvia lapsista.

Kuvasin aluksi kolmea erilaista pelitilannetta. Pelit kuvasin suoraan näytöltä. Kannettavalta koneelta kuvattu video ei kuulemma värise. Lapsikuvaongelman ratkaisin siten, että kuvasin vain pelaavia käsiä. Pyrin rajaamaan kuvaa kuin maalatessa. Vaihtelun vuoksi muutin hieman kuvakulmia. Kun olin kuvannut kaiken tarvittavan, huomasin, että äänet olivat jääneet pelkäksi kohinaksi…oli väärät säädöt mikrofonissa! Ratkaisin äänen puutteen niin, että kuvasin pelaavia käsiä lisää mikrofonin ollessa riittävän lähellä äänen lähdettä. Kun leikkasin videota final cutissa, irrotin kuvan ja äänen toisistaan. Rakensin ensin videon kuvamaailman alku- ja lopputeksteineen. Vasta sitten raahasin äänen paikoilleen.

Alkuperäinen ajatukseni oli, että kaikki kolme peliä toistuisivat, kuvan vauhti kiihtyisi ja äänet sekoittuisivat toisiinsa yhdeksi sekamelskaksi. Huomasin kuitenkin hyvin pian, että idean esille tuomiseksi riitti hyvin yksi peli. Se oli selkeintä – ja helpointa. Käytin aika paljon aikaa kuvan(eli pelin ja käsien esiintymisen) rytmitykseen. Metodini siinä olivat ’mutu’ ja kuvan seuraaminen. Halusin kuvan olevan riittävän vaihteleva ja etenevän mahdollisimman saumattomasti. Kun olin saanut kaikki otokset aikajanalle siten kuin halusin, toistin koko letkan pariin kertaan käyttämällä ’copy ja paste’. Sen jälkeen vielä nopeutin jokaisen otoksen erikseen. Ensimmäisessä osassa niiden nopeus on 150, toisessa 200 ja kolmannessa 300. Nopeutin myös äänen 125:een; 150:ssä se puuroutui liikaa.
En jaksa edes luetella kaikkia niitä ongelmia, mitä minulla oli videota tehdessä. Totean vain, että tunnen selvinneeni voittajana.

Hääkuvat

Aino Ylösmäki
Teija Rautiainen
Päivi Saarikoski


Hääkuvat

Projektimme lähti käyntiin yhteisellä ideoinnilla. Aiheeksi oli annettu ”lapsi ja media”, mistä meillä oli kaikilla suht samanlaiset mielikuvat. Pääsimme elokuvan sisällöstä yhteisymmärrykseen melko pian. Halusimme käsitellä aikuisten ja lasten erilaisia suhteita mediaan. Meillä kaikilla oli kokemuksia vanhemmista, joilla oli suuria hankaluuksia nykymedian käytössä.

Sovimme kuvauspäivän ja Aino lupasi hoitaa näyttelijät. Kuvauspäivänä raahasimme videokamerat, valot ja muun rekvisiitan kuvauspaikalle, Päivin asuntoon. Ennen kuin näyttelijät saapuivat kuvauspaikalle, teimme nopeasti kuvakäsikirjoituksen, etsimme hyvät kuvauspaikat ja kokeilimme kameraa.

Ongelmiakin tuli eteen. Ensiksi valaistus oli hankala toteuttaa, sillä Päivin verhot eivät pimentäneet ja aurinko paistoi sisään. Keinovalaistusta ei olisi siis toiminut. Kuvausaikana luonnonvalo muuttui ja koitimme jotenkuten keinovaloilla säilyttämään saman valaistuksen koko kuvausten ajan.

Otimme jokaiseen otokseen erikseen valkotasapainon, mutta emme tajunneet pitää valkoista paperia samalla etäisyydellä, jotta valkotasapaino olisi ollut kaikissa otoksissa sama. Koska otostemme valaistukset erosivat toisistamme huimasti, jouduimme jälkikäsittelemään niitä final cut pro-ohjelmassa saadaksemme elokuvastamme yhtenäisen.

Puheen äänityksessä olisi ollut parempi, jos mukana olisi ollut puomi, minkä avulla mikrofonin saa lähemmäksi näyttelijää. On aina parempi, että mikrofoni on mahdollisimman lähellä ääntä, jotta vältytään kaiuilta ja suhinalta.

Musiikin nauhoitimme kuvaamalla videokameralla tavalliseen tapaan Päiviä, joka piti käsissään korvalappuja. Halusimme näin saada aikaan sellaisen efektin, että elokuvan poika kuuntelisi korvalappuja. Tämä osoittautui hyväksi tavaksi.

Elokuva kuvausta helpotti kuvakäsikirjoitus, sillä sen avulla pystyimme kuvata otokset käytännöllisessä järjestyksessä. Kuvasimme ensin ”isän” otokset tietystä kuvakulmasta, niin ettei kameraa tarvinnut liikuttaa jokaisen otoksen välillä. Sitten otimme yhteisiä otoksia ja lopuksi otimme ”teinin” otokset. Kuvakäsikirjoitus olisi voinut olla tarkempikin, sillä mokia sattui. Taustalla oleva henkilö oli joissain otoksissa väärässä asennossa, niin ettei otosta voinut mokan ansiosta käyttää lainkaan.

Projekti oli opettavainen. Teimme monta mokaa, joita nyt ehkä osaamme välttää. Hyvät esivalmistelut ovat kuvauksessa kaiken a ja o.

Videopeikko

Rakas opintopäiväkirja.

Oppiminen, tuo tuskainen prosessi on saatu päätökseen. Lapsi ja media-aihe oli mielestämme puiseva. Tästä samaisesta aiheesta on puhuttu osastollamme noin kolme vuotta. Tästä syystä oli vaikea suhtautua aiheeseen ilman aggressiota.

Tai siis osan ryhmästä oli..

Jokaisen nuoren taideopiskelijan tavoin ammensimme omista kokemuksistamme. Lapsuudesta löytyi tehokas kasvatusmetodi, videopeikko, joka tarvittaessa takavarikoi videokasetit. Päätimme toteuttaa tarinan animaatiotekniikalla. Esikuvana käytimme Kössi kenguru- animaatiota.

Aluksi teimme kertomukselle kaksi ääniraitaa, toinen puheelle ja toinen musiikille. Tämä ääniraita toimi kuvituksen runkona. Tarkoituksena oli tehdä alle minuutin kestävä animaatio, koska tätä pidempään meillä ei ollut aikaa.
Ääniraidan valmistuttua selvisi animaation todellinen kesto, sekä se, minkälaista kuvamateriaalia me todella tarvitsimme. Päätimme käyttää stop motion- animaatiotekniikkaa. Animaatioalustana käytimme läpinäkyvää pleksiä ja valaisuun valokuvaluokkamme studiovaloja sekä osastomme valaistuskalustoa. Valaisu piti asettaa niin, että valoa tulee mahdollisimman monesta suunnasta. Tällä tavoin ehkäisimme taustoihin syntyneet varjot. Pleksin avulla taustan kuvapinnasta saa tasaisen ja se myös pitää pleksin alle asetellut elementit paikallaan.

Taustat leikkelimme lehdistä ja itse animaatio tehtiin pääasiassa tussilla pleksin pintaan. Muutamissa kohdissa käytimme myös Photoshoppia apuna, kuten esim. ”kasautuvat kasetit”- kohtauksessa.

Editoimme animaation Final cut pro- ohjelmalla. Ajoimme digikameralla ottamamme kuvat ohjelmaan kohtaus kohtaukselta ja muutaman tunnin leikkauksen jälkeen animaatio oli valmis.

Olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Pienellä lisäpanostuksella jäljestä olisi tullut tasokkaampaa. Yhteensä aikaa animaation tekemiseen meni n. kaksi päivää.

Kiitokset kaikille äideille, isille ja tietty Timolle. Animaation orjat (meitä on yhteensä kolme) kuittaavat.

YouTube opetuskokeilu/TKo pääsivu

Tällä sivulla ovat osastomme tuottamat videot, joissa teemana on "lapsi ja media".