Kolme askelta ulos todellisuudesta

'Kolme askelta ulos todellisuudesta' on elokuvamuotoinen essee tai tutkielma Pasolinin ajatuksesta siitä, miten esineiden todellisuus kirjoittuu meihin lapsuudessa ja siitä, miten tuo alkuperäinen kokemus todellisuudesta muuttuu kielen ja käsitteiden kehittymisen myötä.


Elokuvaesseen ydin rakentuu omien lapsuuden muistikuvieni ympärille. Sattumanvaraisesti tietyistä esineistä, äänistä, valosta ja tilasta rakentuu muistikuvissani voimakas tunne lapsuuden maailmasta, 'todellisuudesta'. Urheilulähetyksen ääni tilassa on olennainen osa ensimmäisiä muistikuviani.


Vaihe 1 - Äänimaailma

Mediatehtävän aikataulu oli tiukka, joten valitsin ensimmäisen urheilutapahtuman, johon oli mahdollista päästä ilman sisäänpääsymaksua. Päädyin Vermon iltaraveihin ja totesin, että äänimaisema on juuri sellainen, jota kaipasin: kuulutukset kovaäänisestä, yleisöä, ulkotila ja mahtava tilallinen ääniefekti ohi ravaavien hevosten kavioista.
Käytin erillistä digitaalista nauhuria, suuntaavaa keilamikrofonia (jota kääntämällä sain poimittua erilaisia ääniä tilasta) ja pallomikkiä (jolla tallensin kokonaisempaa tilaa äänineen). Mukanani oli 'assistentti' pitelemässä puomia ja juomassa kanssani kaakaota :)

Vaihe 2 - Kuvat ja miljöö

Tarvitsin menneiden vuosikymmenien tunnelmaa päästäkseni lähelle omia alkuperäisiä kuviani. Erään ystäväni asunnossa oli juuri oikea tunnelma. Pyysin päästä kuvaamaan yhdeksi aamupäiväksi (halusin kuviin syksyisen aamupäivän kylmän ja kovan valon).

Kuvasin pääosin intuitiivisesti. Pidin kiinni suunnitelmastani kuvata sellaisia esineitä, kohtia ja tiloja, jotka tuntuivat siinä asunnossa sanovan minulle henkilökohtaisesti jotain. Valitsin kuvakulmat sattumanvaraisesti - kuin kyseessä olisi ensimmäinen näkymä esineeseen ja tilaan, vailla odotuksia ja etenkin vailla päämääärää, syytä ja tarkoitusta. En halunnut, että kuvatessa minulla olisi tietoista ajatusta siitä, mitä kuvia tarvitsen. Kuvasin sekä jalustalla, että käsivaralta - vakaata stillikuvaa ja erittäin epäselvää, liikkuvaa ja tärisevää kuvaa.

Nojatuoleissa oli juuri sitä tunnetta ja voimaa, jota muistikuvani lapsuudenympäristön esineistä on pullollaan. Parvekkeen ovi ja ikkuna vetivät minua puoleensa. Niihin on kirjoittunut omassa lapsuudessani jotakin perin olennaista maailmasta. Niissä kiehtoo erityisesti niiden muodostama raja kahden eri todellisuuden välille.

Pyysin ystävääni liikkuman tilassa, kuin en olisi lainkaan paikalla. En halunnut, että ihmisen liike olisi jotenkin suhteessa kameraan. Jos jokin toiminta tuntui minusta tärkeältä, pyysin toistamaan sen muutamia kertoja.

Äänitin dv-nauhalle myös asunnon äänimaailmaa, ihmisen liikettä tilassa ja ääntä, joka tulvi avonaisesta parvekkeen ovesta.

Vaihe 3 - Materiaalin selaaminen ja ensimmäinen ajatus rakenteesta.

Purin kaiken kuva- ja äänimateriaalin koneelle ja siirsin ne edintointiohjelmaan. Vietin kaksi päivää katsellen ja kuunnellen materiaalin läpi. Tein ensimmäiset valinnat käytettävistä materiaaleista ja koostin yhtäaikaa kolme erilaista versiota aikajanalle. Kokeilin ja hain muotoa ja rakennetta elokuvalle.

Vaihe 4 - Esseemuoto ja prosessin näyttäminen elokuvassa

Aloin tehdä karsintaa kuvien jää äänien suhteen. Luovuin esimerkiksi tärisevästä ja epäskarpista kuvasta, asunnon lattialla liikahtelevista ilmapalloista, luovuin asunnon keittiökuvista ja vesihanan äänistä. Lopulta hylkäsin kokonaan kaksi rakentamaani versiota ja päätin jatkaa kolmatta.

Aloin rakentaa elokuvaa prosessia noudattelevaan muotoon. Ensimmäinen osa rakentui sattumanvaraisista kuvista ja äänistä, jotka kaikki kuuluivat samaan kokemukseen, mutta joiden yhteys toisiinsa oli hyvin epäselvä. Seuraava osa muodostui toiminnan johdonmukaisuuden mukaan: rakensin kuvista ja äänistä jollakin tasolla loogisen tapahtumaketjun. Liikkeen, ajan ja tarinan jatkaminen leikkauksen avulla ei kuitenkaan ollut päämäräni - materiaalin saattumanvaraisesta luonteesta johtuen, se olisi myös ollut lähes mahdotonta. Halusin kokeilla, miten toisiinsa liittymättömista kuvista ja äänistä hahmottuu mielikuva tapahtumisesta.

Kolmas osa rakentui viimeisenä. Elokuvan 'tarina' - siis tapahtuminen – saa siin sanallisen muodon. Kuvat ja tapahtuminen selittyvät ja samalla katoaa jotakin olennaista alkuperäisestä kokemuksesta. Kirjoitin siis tapahtumisesta kuvitteellisen tarinan ja lisäsin elokuvan koko rakenteeseen katsojaa ohjaavia elementtejä, jotka helpottavat (jos helpottavat) elokuvan katsomista. Nämä kuvalliset ja äänelliset elementit (rakenteen, kuvan ja äänen toistot, mustat välit) ovat siis tarkoituksella lisättyä 'puhetta', joka elokuvallisen kerronnan tasolla vihjaa merkityksiin ja tapahtumisen loogisuuteen.

Viimeisenä lisäsin välitekstit, jotka sanallistavat ja käsitteellistävät ajatukset, joissa elokuvan osissa ja kokonaisuudessa on kysymys.

Elokuva on siis tutkielma. Se esittelee teeman ja kysymyksen ja yrittää etsiä vastauksia luoden lopuksi eräänlaisen yhteenvedon kuvan, kielen ja todellisuuden suhteesta.